Tämän kuukauden jälkeen mun yh-arkea on enää neljä kuukautta jäljellä! Mä en voi ymmärtää mihin tää aika on mennyt. Juurihan se mies sinne lähti ja nyt on reilusti alle puolet enää jäljellä. Alun epätoivon hetkinä en olisi voinut kuvitellakaan, että tottuisin tähän. Alku aina hankalin, niinhän sitä sanotaan. En ollut päivääkään asunut yksin, sillä muutettiin molemmat suoraan yhteiseen asuntoon ja olinhan kuitenkin suhteellisen tuore äiti vielä. Yhtäkkiä piti selvitä yksin arjesta ja vauvanhoidosta. Vaikka mies teki pitkää päivää opiskelujen ja työn takia jo ennen armeijaa, oli se silti helpompaa, koska kotitöitä ja vauvanhoitoa pystyi edes hieman jakamaan jollekin. Mies saattoi töistä tullessaan käydä kaupassa, tulla kotiin nukuttamaan Onnia ja vielä hoitaa tiskit ennen nukkumaanmenoa. Nyt mun piti tehdä kaikki itse: Kauppaan piti lähteä joka kerta yksin lapsen kanssa. Ei voinut pyytää miestä hakemaan jotain tai kipaista vain äkkiä yksin iltasella. Jokainen nukuttaminen piti iltaisin tehdä yksin, oli sitten hyvä tai huono ilta ja sen jälkeen hoitaa vielä mahdolliset tiskit ja muut siltä päivältä jääneet kotityöt.
Elokuun alussa tiedossa oli muutto isompaan asuntoon. Siinäkin oli omat haasteensa, sillä suuri osa pakkaamisista ja muista käytännön asioista jäivät mun vastuulle. Syksyllä meidän perhettä riivasi myös monen viikon sairastelujakso. Silloin meinasi usko loppua kun itse kipeänä, kipeän vauvan kanssa raahaudut terveyskeskukseen ja joudut odottamaan neljä tuntia lääkäriin pääsyä. Päivä kerrallaan näistäkin kuitenkin selvittiin. Syksyn jälkeen alkoi kuitenkin jo näyttää valoisammalta: Sain järjesteltyä ja laitettua uutta kotia ja alettiin odottaa joulua ja pidempiä lomia.
Vuoden vaihteen jälkeen meidän arki onkin oikeastaan vain rullannut eteenpäin. Onhan niitä huonojakin päiviä välillä ollut ja myönnän huonoimpina päivinä ja öinä monesti jopa itkeneeni, etten enää jaksa. Nyt mä olen kuitenkin jo tottunut olemaan yksin ja tekemään kaiken yksin. Tästä on tullut meidän arkea, että mies on viikot poissa ja viikonloput kotona, eikä se tunnu edes enää mitenkään kummalliselta. Oikeastaan mä olen tavallaan myös oppinut nauttimaan tästä yksinolosta: Saa tehdä asiat juuri omalla tavallaan, päättää itse mitä syödään, miten rahat käytetään ja mitä telkkarista katsotaan. Täytyy sanoa, että olen välillä, varsinkin pidemmillä lomilla, jopa ärsyyntynyt siihen että toinen on koko ajan siinä. :D Armeija-aika on tuonut omat haasteensa myös parisuhteeseen, mutta niistä en sen enempää tänne aio kertoa :) Tänä aikana olen kuitenkin väkisinkin joutunut kasvamaan henkisesti, oppinut pärjäämään yksin ja arvostamaan toista ihan eri tavalla. :)
Onko muita, joiden miehen joutuvat olemaan paljon pois kotoa esimerkiksi armeijan tai vaikkapa työn puolesta? :)
Samoja fiiliksiä ja epätoivon purkauksia täälläkin välillä! Mulla tosiaan mies ollut vasta tammikuusta armeijassa ja pääsee jo onneks kesällä pois. Tulisin varmaan hulluks, jos joutuis olla vaikka vuoden, niinkuin jossain vaiheessa jo uhkailtiin, mutta onneksi ei nyt joudukaan niin pitkäksi aikaa. :) Ja tosiaan tähän yksin olemiseen tottuu. Samoin mä joskus sunnuntaina oon suutuksissani sanonut, että "Onneks sä lähet tänään takasin sinne kasarmille!" :D
VastaaPoistaNo teillähän kävi hyvä tuuri kun mies pääsee jo kesällä :) Mä osasin alusta asti varautua siihen vuoteen kun mies itse toivoi pääsevänsä aukiin ja sinnehän se sit laitettiin. Haha :D Toi kommentti vois olla ihan hyvin myös mun suusta :D
VastaaPoista